Hammaslääkäritarinat

TANJAN TARINA

Olen pelännyt hammaslääkäriä. Aina. En edes muista aikaa, jolloin hammaslääkäriin liittyvät äänet, hajut, mielikuvat tai muut eivät olisi herättäneet minussa ahdistusta. Ihan ensimmäiset muistikuvani liittyvät ihanaan isomummooni, joka vei minua hammaslääkäriin. Ja myös siihen paniikinomaiseen tunteeseen matkalla hammashoitolaan.

Yläasteella ollessani opin todella nerokkaasti hämäämään opettajia ja vanhempia ja kerroin käyneeni hammaslääkärissä, vaikka olin todellisuudessa viettänyt siihen varatun tunnin vatsa kuralla, maleksimassa pitkin katuja. Koska ajatus hammashoidosta ahdisti ja myös ajatus hampaiden hoitamatta jättämisestä ahdisti, opin nopeasti työntämään asian kokonaan pois mielestäni. Kun sitä ei ajattele - sitä ei ole, eikö niin?

Vuosia kului, hampaani kuluivat myös… Pakon edessä toisen lapseni syntymän jälkeen pakottauduin menemään hammaslääkäriin - esilääkityksessä eli sedaatiossa! Ajattelin, että jos kerran hampaiden merkitys ihmisen terveydelle on niin suuri, minun on lasteni takia pakko pitää itseni kunnossa hampaidenkin osalta. Sitä paitsi, minkälaista esimerkkiä näyttäisin lapsilleni, joiden ehdottomasti tulisi pitää hampaansa kunnossa. Äiti tietää, millainen vaiva hoitamatta jättämisestä tulee. Helpotus olikin suuri, kun kaikki hampaat oli paikattu ja niille oli tehty se mikä oli tehtävissä. Enkä edes jälkeenpäin muistanut koko asiasta paljon mitään!

Kuinka ollakaan, uhraukseni suuruus unohtui siinä ajan kuluessa ja hampaiden hoitokin oli taas vähän niin ja näin. Ahdistus alkoi taas alusta; uskaltaisinko ja kehtaisinko taas mennä hammashoitoon usean vuoden jälkeen. Ei tässä nyt vielä mitään hätää ole… Hampaistakin alkoi reiät suureta ja koko asia sai pikkuhiljaa valtavat mittasuhteet päässäni. Ainoastaan samassa tilanteessa ollut voi kuvitella sen ponnistuksen suuruuden, minkä jouduin tekemään eräänä iltapäivänä ottaessani puhelimen luurin käteeni ja alkaessani soitella hammaslääkäreille.

Ainoa tarkoitukseni tässä vaiheessa oli selvittää, missä saisin edullisimmin hammashoidon sedaatiossa, se kun ei ole mitään kauhean halpaa lystiä anestesialääkäreineen jne. En edes halunnut kuulla vaihtoehdoista, en uskonut ilokaasunkaan tarpeeksi taltuttavan pelkoani. Olin soittanut varmaankin kymmeneen eri paikkaan, kun soittokierroksellani tuli vuoroon Hammashaltiat. Olin jo melkein vähällä jättää soittamatta, koska en ollut varma, tarjottaisiinko heillä sedaatiota.

Kämmenet hikoillen valitsin numeron ja meinasin alkaa saman kyselylitanian, mitä olin jo useasta paikasta ehtinyt kysyä: ”Saako teiltä hammashoitoa esilääkityksessä? Mitä se maksaa?” jne… En päässyt alkuunkaan, kun erittäin ystävällinen, puhelimeen vastannut hoitaja kysyi: ”Minkälainen tilanne Sinulla on? Kerro itsestäsi? Milloin pelkosi on alkanut?”. Ensimmäinen paikka, jossa oikeasti oltiin kiinnostuneita siitä, miksi minua pelottaa ja muutenkin minusta ihmisenä, ei mahdollisena asiakkaana tms. Ensimmäinen paikka, jossa vastaus ei kuulostanut paperista toisella silmällä luetulta litanialta.

Häkellyin melkein, mutta aloin purkaa mieltäni lapsuusajoista saakka vaivanneesta hammashoitopelosta. Piikillä hampaiden kaivaminen oli yksi pieni, mutta kuitenkin yksi kauheimmista asioista, jota pelkäsin. Ennen kuin ehdin asiaa edes kysyä, hoitaja kertoi , että ensimmäinen mahdollinen käynti on aina pelkästään peilillä ja pienellä valolla tehtävä tarkastus, jossa suuta ei sen kummemmin ”sörkitä”, katsotaan vain. Ajankin uskalsin varata samalla, taisin sen saada jo samalle viikolle…

Muutama jännittynyt, tuskanhikinen päivä kului ja sitten oli aika uskaltautua hammaslääkärin ovesta sisään. Matkalla hammaslääkäriin kävin kaupoissa ja kaikkien myyjille sanoin: ”Olen menossa hammaslääkäriin..” ikään kuin olisin itsellenikin yrittänyt asiaa vakuuttaa… Se tuntui itsestänikin ihan uskomattomalta, ihan kuin en olisi antanut ajatuksen oikeasti päästä tajuntaani. Astuin ovesta sisään ja sain täytettäväkseni esitietolomakkeen. Muistan siinä kysytyn pelon astetta asteikolla 1-10. Laitoin rastin kohtaan 9 (kehtaako kukaan laittaa 10?) ja kerroin pelon aiheutuvan ihan kaikesta hammaslääkäriin liittyvästä. Sitten tuoliin istumaan. Huuleni melkein vapisivat, olin todella kauhusta kankeana. Hammaslääkärini Merja olikin vastoin kaikkia odotuksiani älyttömän mukava nainen! Hän sanoi, että ihan turhaan olin maalaillut jo valmiiksi kauhukuvia hampaistani. Odotin kai alitajuisesti jonkinlaista ”tuomiota” hampaideni kunnosta tms. Todellakin turhaan! Päinvastoin sain kuulla, että he olivat itse asiassa tyytyväisiä siitä, että olin yrittänyt hoitaa hampaitani hammashoitopelostani huolimatta. Kertaakaan ei tullut tunnetta, että ”voi ei, en kestä tätä” kuten ennen oli aina käynyt.

Lupaustensa mukaisesti minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin maata suu auki, eikä mikään tuntunut miltään. Juttelimme mukavia välillä ja toisinaan Nina tai Merja hipaisi olkapäätäni ja sanoi, että ota ihan rennosti vaan, hengitä välillä. Olin todella iloinen lähtiessäni hammaslääkäristä, vaikka paikattavaa taas tietysti löytyikin runsaasti. Merja sanoi, että kun tulet paikkaukseen, voimme antaa ensimmäisellä kerralla rauhoittavan lääkkeen puoli tuntia ennen hoitoa ja sittenkin saat sanoa ihan rohkeasti, jos tuntuu siltä, ettet silti uskalla tuoliin istua. Hoito voitaisiin kuulemma vaikka keskeyttää kesken porauksen, jos pelko kävisi ylivoimaiseksi.

Tämä rauhoitti mieltäni todella paljon. Hoitopäivänä tulin hyvissä ajoin odottelemaan lääkkeen vaikutuksen alkamista. Sen vaikutus tuntui siinä, että oli vähän raukea olo, mutta kuitenkin tiesin koko ajan, mitä tapahtuu - toisin kuin sedaatiossa. Merja kertoi koko ajan, mitä tapahtuu: ”nyt laitan ikeneesi puuduttavaa geeliä. Nyt alan laittaa puudutusta, sanon koska voi tuntua pieni nipistys. Nyt voi nipistää” (eikä sitäkään voi edes kunnon nipistykseksi sanoa, oikeasti - tarkoitan sitä!). ”Ja sitten odottelemme vähän aikaa, että puudutus vaikuttaa kunnolla. Noin ja laitan sitten lisää puudutusta…”

Puudutuskaan siis ei tuntunut todella ollenkaan, koska Merja laittoi sitä ensin vähän ja vasta ikenen puuduttua kunnolla, hän lisäsi ainetta reilusti. En olisi tiennyt puudutuspiikin edes koskevan ikeniini, jos en olisi nähnyt Merjan käden uppoavan ”syvemmälle”. Mahtavan positiivinen yllätys! Puudutus ei tunnu miltään! Käsittämätöntä!

Kun puudutus sitten oli saanut vaikuttaa aikansa, Merja alkoi työn: koko ajan minulle kertoen työn edistymisestä. ” Laitan poran käyntiin. Nyt alamme lyhyissä jaksoissa poraamaan. Ja sitten lepotauko. Vielä vähän… Hengitä vaan rauhallisesti. Nyt jo olemme virallisen poraamisosuuden loppusuoralla. Vähän vielä pyöristetään kulmia. Rentouta hartioitasi jne…”

En olisi voinut olla hämmästyneempi noustessani ensimmäisen kerran tuolista ylös: ”tännehän minä voisin tulla jo vaikka huomenna uudestaan”. Ihan mahtava itsensä voittamisen tunne! Minä tein sen!!! Tätä onnistumisen huumaa ei usko kukaan, joka ei ole pelännyt hammaslääkäriä 9:n edestä… Varasinkin ajan sitten heti seuraavaksi päiväksi, hyvä minä! Tulin yhä jännittäen, mutta tällä kertaa en tuntenut tarvitsevani edes rauhoittavaa lääkettä. Hyvä ratkaisu. Kaikki sujui taas kuin tanssi.

Olen nyt lopettanut ”urakkani” Hammashaltioiden kanssa. Ihmettelin viimeisellä kerralla, miksi en olekaan ihan älyttömän onnellinen ja haltioissani siitä, että kaikki on nyt ohi ja hampaat kunnossa. Yllätyksekseni tajusin, että Hammashaltioissa on ollut niin kiva käydä, että puolen vuoden paussi tuntuu nyt ihan surulliselta!!! Ja tätä ette olisi uskoneet kuulevanne minun suustani viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen, sen vannon kautta kiven ja kannon! Kiitos teille Merja, Nina ja Pia - tämä oli pieni askel teille, mutta suurempi kuin uskottekaan minulle!


Tanja

Takaisin ylös