Onnistunut potilaan ja hammaslääkärin välinen vuorovaikutus – systeemiajattelun, konstruktiivisen ajattelun ja fenomenologian näkökulmia

Hammashoitofobiaa esiintyy eri tutkimusten mukaan vaihtelevasti, mutta suuruusluokka on 8-15 %. Lisäksi eri asteisista lievemmistä vastenmielisyyksistä ja peloista kärsii n. 70 % väestöstä (S.Cott, ym. 1982). Emme ole tekemissä marginaalisen ilmiön kanssa, vaan ilmiön, joka rasittaa kansantalouttamme huomattavalla summalla vuosittain.

Tyypillinen fobiasta kärsivä hammashoitopotilas ilmaantuu vastaanotolle ainoastaan akuutissa hätätapauksessa ja hänen todennäköisyytensä hampaattomuuteen on suurempi kuin muulla väestöllä (Smyth J.S., 1990). Hammashoitopelko on todennäköisesti myös merkittävä hampaiston karioitumista edistävä tekijä. Siksi se, että kykenisimme muuttamaan väestön asennetta hammashoitoa kohtaan positiivisemmaksi epäilemättä vähentäisi inhimillisen kärsimyksen lisäksi myös yhteiskunnan hammashoitokuluja. Tässä artikkelissa valotetaan pelkoproblematiikkaa lyhtytterapian taustalla vaikuttavien systeemiajattelun, fenomenologian ja sosiaalisen konstruktivismin näkökulmasta ja painottaen nimenomaan onnistuneen vuorovaikutussuhteen merkitystä.


Vuorovaikutus käytännön tasolla

Lääkärit taiteilevat jatkuvan ristiriidan keskellä. Toisaalta hoitoetiikka vaatii, että lääkäreiden olisi annettava mahdollisimman korkealaatuista hoitoa potilailleen, mikä usein edellyttäisi myös aikaa ja kuuntelemista. Samanaikaisesti yhteiskuntamme vaatii säästöjä ja tehokkuutta tai yksityinen sektori mahdollisimman korkeaa tuntilaskutusta. Lääkärit eivät todennäköisesti koskaan kykene yhdistämään yhteisön ja toisaalta yksilöllisistä tarpeista lähteviä lääketieteen odotuksia. Parhaimmillaan etiikka ainoastaan auttaa meitä ainoastaan hallitsemaan tätä konfliktia. (Bloche, M. Gregg,1999)

Ihmisen hoitamisen, olkoon sitten kysymyksessä hammaslääkäri tai mikä tahansa lääkäri, olisi oltava kokonaisvaltaista, jossa yksilö huomioidaan osana sosiaalista ympäristöään. Meidän olisi hyvä opetella käyttämään koululääketieteen tarjoamien metodejen lisäksi myös onnistuneen vuorovaikutuksen keinoja, jotta potilas kykenisi saavuttamaan terveystavoitteensa. Hyvin helposti meidän hoitotoimenpiteemme kohdistuvat nykyisin ainoastaan laajempien systeemisten ongelmien seurausten peittelyyn eikä todellisiin ratkaisuihin. Hammashoito sedaatiossa tai narkoosissa on huono ratkaisu potilaan pelkoon. Kokemuksieni mukaan empaattisessa, sallivassa ilmapiirissä, jossa potilas uskaltaa kohdata pelkonsa, usein onnistutaan ratkaisemaan hampaiston ongelman todellinen syy. Sedaatio on oiva apuväline, silloin kun joudutaan tekemään henkisesti ja fyysisesti raskaita hoitotoimenpiteitä.

Minkälainen on tämä ”empaattinen, salliva ilmapiiri”? Onko se tätä viime vuosikymmenellä ”löydettyä” tunneälyä? Ratkaisukeskeisessä ajattelutavassa puhutaan ”arvostavasta silmästä”. Lääkärillä on oltava potilasta arvostava silmä, eli hänen on kyettävä hyväksymään potilas ehdoitta. Campell Burton (Thorne Brian ed. ym., 1998) tekee eron ”empiirisen itsen” ja ”essentiaallisen itsen” välillä. Voimme olla kunnioittamatta ja hyväksymättä empiiristä itseä eli ihmisen käyttäytymisen, mutta sen sijaan voimme hyväksyä essentiaallisen itse. Sen potentiaalin, mikä ihmisessä on. Tämä ”arvostava silmä” on jotakin aivan muuta, kuin Foucaultin ”arvottava silmä” eli kliininen silmä, jonka avulla lääkäri mittaa potilasta.(Nettleton Sarah, 1992). Tällä vallankäytön välillä, jolla lääkäri arvioi potilaan normaaliutta tai epänormaaliutta, voisi ajatella olevan päinvastainen vaikutus.

Ihmisen vuorovaikutus tapahtuu kahtena toisiinsa kietoutuneena virtana: spontaanisena ja symbolisena kommunikaationa. (Buck, Ross., 1980). Spontaani vuorovaikutus painottuu lähinnä nonverbaaliseen tahattomaan viestintään ja se vaikuttaa lähinnä ihmisen motivaatio- ja tunnetilaan. Tämä lienee kanava, jota pitkin ”arvostavan silmän” viestit kulkevat. Tämän oivaltaminen auttaa ymmärtämään, miksi ”arvostavan silmän” kehittäminen ei ole yksinkertainen oppimistapahtuma, koska se edellyttää lääkäriltä potilaan kokonaishoitoa edistävien uskomusten ja arvojen sisäistämistä. Vuorovaikutuksen symbolinen virta sisältää kielen muotoon puetun tiedon, mutta voi sisältää myös tahdonalaisia liikkeitä. Tämän virran ilmaisut voidaan analysoida loogisesti ja ne voidaan vangita ääninauhalle tai videolle.

Empatia edellyttää tunnetaitoja: ymmärtämystä potilaan näkökulmista, taustasta, toiveista, peloista ja huolista. Empatia on potilaan elämäntarinan kuuntelemista., ja se edellyttää käsitystä potilaan kulttuuri- ja sosiaalitaustasta kuten esim. tavoista. Empatia on konstruktiivisesta näkökulmasta vuorovaikutustilanteeseen osallistuvien ymmärtämystä siitä, että vastaanotolla kohtaavat kahden tai useamman henkilön todellisuuden kuvat. Se on tajua siitä, että näitä todellisuuden kuvia ei voi arvottaa ja todistaa, että jonkun muodostama kuva on tarkempi ja oikeampi kuin toisen. Empatia on erilaisuuden hyväksymistä: onnistuneessa vuorovaikutuksessa kykenemme ymmärtämään pienen kappaleen toisen ihmisen rakentamaa todellisuuden kuvaa.

Empatia on ymmärtämystä, että lauseen merkitykseen ei vaikuta yksinomaan sanat ja niiden merkitys vaan lopullisen ilmaisullisen merkityksen määrää puhujan intentio. (Searle, J., 1998). Meillä kaikilla on omat mielemme rakenteiden muodostamat merkitykset sanoille, jotka eivät ole eri yksilöiden välillä yhtenevät. Empaattisessa ympäristössä kuuntelija kykenee ymmärtämään toisen puheen tarkoituksen. Kun toisen ihmisen intentio jää ymmärtämättä, ei ole kysymys vuorovaikutuksesta vaan pikemminkin vuoroittaisesta lauseitten artikuloinnista. Liian usein potilaat lähtevät vastaanottohuoneistamme niin, etteivät he ole ymmärtäneet meidän tarkoitustamme emmekä me heidän.

Systeemisestä näkökulmasta onnistunut vuorovaikutus on lääkärin kykyä reagoida joustavasti potilaalta saamaan viestiin. Hyvä vuorovaikutus on kykyä auttaa potilas luomaan oma terveystavoitteensa, ja pyrkiä ohjaamaan prosessia kohti tätä tavoitetta ei yksinomaan lääketieteen vaan myös vuorovaikutuksen keinoin. Viestimme merkitys on siinä palautteessa, jonka potilaalta saamme.

Vuorovaikutuksen suhteen joudumme tyytymään samaan kuin terapioissa: yhtä oikeaa toimintamallia ei ole olemassa. Emme ehkä koskaan löydä valmiita ”reseptejä”, joiden mukaan voimme toimia, vaan meidän on opittava elämään jatkuvassa tiedollisessa epävarmuudessa oikeiden vuorovaikutusmetodien suhteen. Subjektiivinen mielemme kykenee ainoastaan luomaan abstrakteja toimintastrategioita kommunikaatiotilanteita varten. Lukisinkin vuorovaikutustaidot samaan sarjaan kuin taiteelliset kyvyt. Vuorovaikutuskirjan kirjoittaminen on vähän sama asia, kuin kirjoittaa kirja siitä kuinka kaunis taulu tehdään. Kukin vuorovaikutustilanne on oma yksilöllinen luovuutta vaativa tilanne, johon tuskin koksaan voimme yhtä ainoaa teoriamallia soveltaa . Tämä voi tehdä aiheen myös tietyllä tavalla kiusalliseksi ja vaikeaksi ammattikunnallemme – olemmehan tottuneet ”faktiseen tietoon” perustuviin, usein hyvin lineaarisiin toimintamalleihin. Toisaalta, kun kykenemme onnistuneeseen vuorovaikutukseen potilaittemme kanssa, se voi lisätä työmme palkitsevuutta entisestään. Viimeisenä vaan ei vähäisempänä empatia edellyttää lääkärin etiikan sisäistämisessä sellaista arvohierarkiaa, jossa omat materialistiset etunäkemykset ole potilaan etujen edellä.

Lauri Rauhala painottaa, että kustakin ilmiöstä olisi tehtävä ontologinen analyysi eli selvittää ilmiön perusluonne. Vasta tämän jälkeen on mahdollista valita sopiva metodi kyseisen ilmiön tutkimiseen. Lääketieteessä vallitsevat metodit ovat erinomaisia ihmisen orgaanisen puolen tutkimiseen. Mutta silloin, kun tutkimuksen kohde liittyy psyykkisiin, henkisiin tai elämäntilanteisiin liittyviin ilmiöihin, osoittautuvat nämä metodit usein huonoiksi. Ihminen on luonnosta tietoa tekevä järjestelmä. Tätä järjestelmää ei voida ainakaan lopullisesti tutkia tällä tavalla ja samoin käsittein. Pitäytyminen vain tietyn tyyppisessä analyyttiseen filosofiaan pohjautuvassa tieteellisyydessä saa helposti itseisarvon ja se voi osoittautua kehityksen jarruksi.


Seuraavassa tuon esiin niitä viitekehyksiä, jotka ovat olleet omien johtopäätösteni takana.

Milton Ericksson paljasti vuorovaikutuksen monikerroksellisuuden

Milton Erickssonin (-1980), amerikkalaisen psykiatrin ja psykologin, lahja vuorovaikutuksen ymmärtämiselle on, että hän paljasti kommunikaation moniulotteisuuden ja syvyyden. Hän laajensi hypnoosin rituaalista tietynlaiseksi kommunikoinniksi: hypnoosi on erityislaatuinen kahden ihmisen välinen vuorovaikutussuhde (Haley J., 1973). Hänen mielestään se, mitä ihminen sanoo, on huomattavasti epäolennaisempaa kuin se, miten hän sen sanoo. Erickson korosti, että tiedostamaton ongelma voidaan ratkaista myös tiedostamattomasti. Hän jopa väitti, että erilaiset tulkinnat potilaan sisäisestä dynamiikasta saattavat olla esteenä todelliselle muutokselle. Milton H. Erickson oli kielenkäytön mestari. Hänen hypnoosille oli tyypillistä hyväksyvä lähestymistapa. Erickson oli mestarillinen nonverbaalisten viestin tulkitsija ja lähettäjä. Hänen terapiamenetelmiinsä kuuluivat metaforat ja erilaiset tarinat, joiden avulla hän kykeni avaamaan asiakkaiden ongelmiin uusia näkökulmia. (Haley Jay, 1996).

Milton Ericksonin elämäntyö osoittanee, kuinka vaikeaa on redusoida vuorovaikutustilannetta videonauhalle tai kasetille. Näillä apuvälineillä voimme saada kenties pintakosketuksen siihen, mitä vuorovaikutustilanteessa itse asiassa tapahtuu. Osa viestejämme kulkee aina tiedostamattomalta mieleltä tiedostamattomalle. Vaikka kuinka perusteellisesti analysoimme vuorovaikutusta, jää tapahtumasta aina osa näkymättömän todellisuuden mysteerioksi. Erilaisten teorioiden avulla voimme päästä lähemmäksi mysteerion ratkaisemista, mutta silti nämä teoriat ovat aina vain abstraktiota todellisuudesta. Todellisuutta emme voi koskaan tavoittaa, vaan tavoitteenamme on oltava mahdollisimman hedelmällisten ja toimivien teorioiden löytäminen ja pyrkimys päästä eroon käyttökelvottomista. Käyttökelpoisia teorioita vuorovaikutuksen analysoimiseen ovat mm. systeemiajattelu, sosiaalinen konstruktivismi ja fenomenologia.

Lääkärin terapeuttisia taitoja ovat monet muut tutkijat korostaneet. Terveyssosiologian rakenteellisen funktionaalisen suuntauksen edustaja Talcott Parsons korosti lääkärin terapeuttisia taitoja. Hän rakensi omat teoriansa psykodynaamiselle näkemykselle (Parsons, T., 1955). Lääketieteen tämän hetken suurimpia haasteita on humanististen näkemysten ja lääketieteellisteknisen tietotaidon välisen liiton vahvistaminen (Bulger, 1999) eli ihmisen hoitaminen yksilöllisenä psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena terapeuttisessa organisaatiossa.


Systeemiajattelu – ihminen on aina osa suurempaa kokonaisuutta

Systeemissä ilmiöitä pidetään pikemminkin toisistaan riippuvien osien muodostaman kokonaisuutena kuin erillisilmiöinä. Ajattelutapa perustuu siihen, että systeemi kokonaisuutena on olemukselttan erilainen ja käyttäytyy eri tavalla kuin systeemin yksittäiset osat. Systeemeille on tyypillistä kehämäisyys. Kiinalaisen lääketieteen ihmisnäkemys on systeeminen ja samoin voitaneen pitää myös uusimpia terveyskäsityksiä. Hoitotieteiden professori Katie Eriksson määritteli semanttisen analyysin kautta terveyden olevan integroitunut tila henkistä terveyttä (sundhet), fyysistä terveyttä (friskhet) ja hyvänolontunteita (välbefinnande). Terveys ei välttämättä merkitse sairauden puuttumista (Eriksson, K. 1995).

Järvilehto puhuu eliö-ympäristö-järjestelmä-teoriasta, joka määrittelee elävän olion organisoiduista ja yhteenkuuluvista soluista ja kudoksista koostuvaksi järjestelmäksi, jotka liittyvät tiettyihin ympäristön osiin muodostaen näiden kanssa yhden toimivan järjestelmän. Kaikki käyttäytyminen tapahtuu tämän yhden järjestelmän puitteissa. Emootiot, esim. pelko, eivät ole yksilön sisäisiä ilmiöitä, koska niitä ei ole olemassa ilman ympäristöä. Sen sijaan emootiot ovat eliö-ympäristö-järjestelmän uudelleenjärjestäytymistapahtumia. Mikään kokemus ei ole yksinomaan ”sisäinen”, vaan kattaa aina koko eliö-ympäristö-järjestelmän. Emootiot voidaan jakaa toiminnan integroitumiseen (positiiviset tunteet) ja toiminnan hajautumiseen (negatiiviset tunteet) tähtääviin järjestelmän muotoihin. Positiivisten tuloksien kautta järjestelmä monipuolistuu, laajentuu ja muodostuu toimivammaksi yksiköksi.(Järvilehto T., 1994). Systeemisestä näkökulmasta hammashoitopelko ei ole yksinomaan yksilön ongelma, vaan se on potilas-hoitohenkilökunta-hoitotapahtuma –systeemin ilmiö, joten ongelmaan voidaan hankea ratkaisua myös muualta kuin potilaan psyykeestä.

Ihminen on osa sisäkkäisiä ja limittäisiä kehiä kuten perhettä, kulttuuria tai planeettaa. Yksilön ongelmia voidaan ratkoa muuttamalla systeemiä. Systeemisen ajattelun mukaan työ-organisaatiossa jonkun yksilön ahdistus ratkaistaan muuttamalla työntekijöiden muodostaman systeemin rakennetta. Yksilön muutos on organisaatiomuutoksen sivutuote (Beels C., ym. 1973). Useat lyhytterapeuttiset näkemykset perustuvat systeemiajatteluun. Tämän mallin mukaan vuorovaikutuksessa ei ole epäonnistumisia. On vain palautetta. Mikäli palaute ei ole sen suuntaista mitä toivot, täytyy sinun vain miettiä, minkälaisella viestillä saat haluamaasi palautetta. Jos jollakin menetelmällä se ei ole toivotunlaista, tee jotain aivan muuta. Onnistunut kommunikointi on viestin vastaanottajan joustavuutta. Terapeuttisessa suhteessa on aina olennaista, että vuorovaikutuksen tavoite on potilaan valitsema ja hyväksymä. Mikäli tavoite on ainoastaan lääkärin, on kyseessä pikemminkin manipulointi.

Onnistunut vuorovaikutus systeemisestä näkökulmasta merkitsee sitä, että kohtelemme työpaikoillamme toisiamme arvostavasti. Kuinka voimme luoda miellyttävän kunnioittavan ilmapiirin potilaillemme, jos työntekijöillä on keskenään tulehtuneet vuorovaikutussuhteet? Voimmeko edellyttää, että henkilökunta hymyilee vastaanottotiskin takana, silloin kun he voivat organisaatiossa huonosti? Lienee kyseenalaista kykenemmekö luomaan onnistuneita vuorovaikutussuhteita sellaisen työorganisaation sisällä, jotka arvottavat korkeimmalle tasolle potilassuoritemäärän ja maksimoidun keskituntilaskutuksen. Voimmeko lisätä tehokkaasti potilaiden kokonaisvaltaista hyvinvointia tällaisessa ympäristössä?


Sosiaalinen konstruktivismi – kieli muokkaa ja luo todellisuutta

Konstruktionistit katsovat, että maailma rakennetaan mielessä. Heidän mielestään mieli itsessään – eivätkä vain mielen sisällöt – on sosiaalisen vuorovaikutuksen tuotetta (Helkama, K. ym., 1999). Totuutta ei ole olemassa vaan se rakennetaan. Kauneus on katsojan silmissä. Havaitsija konstruoi todellisuuden kognitiivisen toimintansa tuloksena. Konstruktivismi suhtautuu hyvin epäillen ontologiseen realismiin eli siihen, muodostuuko maailma pysyvistä mielen ulkopuolella olevista objekteista. Tieto ei olekaan ”objektiivisen todellisuuden” passiivista heijastusta. Konstruktiivinen näkemys painottaa tiedon toiminnallista, dynaamista puolta – tietämistä konkreettisena prosessina pikemminkin kuin abstrakteina rakenteina (Hirvi, Jussi, 1998).

Yhteiskunta on ihmisen tuote ja ihmiset ovat yhteiskunnan tuotteita eli todellisuus on sosiaalisesti rakennettu. Sosiaalisessa konstruktivismissa kieli ymmärretään todellisuuden luojaksi eikä vain peiliksi, joka sitä heijastaa. Lääketieteellisen kielen avulla voimme muuttaa käsityksiä sekä potilaasta, lääkäristä että kärsimyksen merkityksestä. Samalla kun opitaan uusi kieli, rakennetaan myös uusi maailma. Esimerkiksi lääketieteessä käytetty riskin käsite on irtaantunut alkuperäisestä tilastotieteellisestä yhteydestään ja muuttunut ihmisten käsityksissä terveyskampanjoiden ja seulontojen myötä eräänlaiseksi olioksi ja tautien esiasteeksi. (Honkasalo, M-L, 2000).

Sosiaalisen konstruktivismin mukaan elämme keskellä rakentamiamme kertomuksia. Ymmärrämme itseämme sekä muita ihmisiä muuttamalla näitä kertomuksia. Minkälaista elämää elämme riippuu, minkälaista kertomusta rakennamme. Elämä on aina rikkaampaa kuin yksi tarina. Siksi voimmekin rakentaa rinnakkaisen kertomuksen, jonka avulla kenties pääsemme helpommin kohti tavoitteita. Kertomuksen muuttaminen tapahtuu vastaamalla uusiin kysymyksiin ja muuttamalla kertomuksen painotuksia. Erilaiset psykologiset teoriat eivät kerro totuutta. Ne ovat eräänlaisia linssejä, joiden läpi katsomme tilannetta.(Hart B. 1995).

Narratiivinen ajattelu, eli ihmiselämän näkeminen kertomuksena, perustuu konstruktiiviselle ajattelulle. Sen mukaan kaikki teoriat ovat äärellisiä ja niiden olisi oltava aina avoimia muutoksille. Teorioilla on kaksi vaarallista taipumusta: ne pelkäävät muutosta ja kilpailua. Toisin on tarinoiden laita.(Coste D, 1989).

Narratiivinen lähestymistapa auttaa hoitohenkilökuntaa yhdistämään kvantitatiivista tietoa kvalitatiiviseen. Sen kautta ihmistä ja hänen sairauskokemustaan voidaan paremmin ymmärtää. Ihminen ei ole enää yksinomaan tutkimuksen kohde, ”tapaus”, vaan persoonallisen ja yksilöllisen informaation lähde. Esimerkiksi elämänlaatu on ilmiö, jota ei voida mitata yksinomaan kvantitatiivisilla menetelmillä. Niillä ei onnistuta tuomaan esille vakavasti sairaan ihmisen elämän laadullisia eroja. Sen sijaan narratiivisilla menetelmillä on mahdollista löytää ihmisten kertomuksista temaattisia yhteneväisyyksiä. Minkälainen on ihmisen tarina, joka kykenee sairaudesta huolimatta elämään tasapainoista elämää? Kertomusten kautta voidaan vetää johtopäätöksiä, miksi jotkut ihmiset elävät onnellista elämää vakavastakin sairaudesta huolimatta, kun taas toiset eivät kykene siihen.

Konstruktiivisen näkemyksen mukaan tunteet, kuten pelko, eivät ole yksinomaan biologisia konstruktioita vaan myös sosiaalisia. Emootiot improvisoidaan sen mukaan, miten yksilö tulkitsee ympäristöä. Voimme puhua tunteista hetkellisinä sosiaalisina roolinottoina tai sosiaalisina syndroomina. Ihminen analysoi tilannekohtaisesti ilmiöitä ja tekee johtopäätöksiä syy-seuraussuhteista, jonka perusteella valitsee emotionaalisen roolin. Tälle roolille hän valitsee emotionaalisen ”etiketin” eli nimen. (Putchik ym., 1980)


Fenomenologia – korostaa ihmistä kokevana subjektina

Edmund Husslerlin (ensimmäisiä merkittäviä fenomenologian edustajia) mukaan todelliset objektit ovat olemassa tietoisuudesta riippumatta. Todelliset objektit myös vaikuttavat havaitsijaan. Subjektin ja objektin välillä on reaalisia suhteita, objekti vaikuttaa kausaalisesti aistielimiin. Puhtaan fenomenologian tehtävänä on selvittää kokemuksellisen eli empiirisen tiedon edellytyksiä vain siinä aspektissa havaintotapahtumaa , joka on riippuvainen pelkästään tietoisuudesta ja sen merkitysrakenteista. Kaikki mitä tiedämme todellisuudesta on välitettyä. Esimerkkinä Määttänen käyttää kirjassaan omenapuuta. Koska taitelijan, omenavarkaan ja puutarhurin intressit ovat erilaiset, muodostuu omenapuun olemus heille kullekin hieman erilaisena. (Määttänen P., 1995) Fenomenologia on kiinnostunut ihmisen subjektiivisesta kokemuksesta eikä usko siihen, että objektiivista havainnointia on olemassa.

Fenomenologinen lähestymistapa psykologiaan kuuluu niin kutsuttuun humanistiseen suuntaukseen, joka alkoi kehittyä eräänlaisena protestiliikkeenä 50-luvulla psykodynaamisen ja behavioristisen näkemyksen vastapainoksi. Fenomenologit katsovat, että ihmisen perimmäisenä motivaation lähteenä on muutakin kuin ruuanhaku, turvallisuuden haku ja seksuaaliset tarpeet. Ihminen haluaa kasvaa, kehittyä ja aktualisoitua (Gleitman, H, 1998). Aktualisoituminen lienee sukulaiskäsite Jungin individuaatioprosessille.

Martin Heiddeger määrittelee terveyden seuraavasti: ihminen on terve kun hän tuntee olonsa kotoisaksi tässä maailmassa. Sairas ihminen sen sijaan tuntee itsensä kodittomaksi. (Heidegger, M, 1986). Rakentaisimmeko työllämme toisenlaista todellisuutta, jos työtehtävämme määriteltäisiin niin, että meidän olisi autettava potilasta tuntemaan olonsa kotoisemmaksi tässä maailmassa? Tämä on mielenkiintoinen näkökulma perinteiseen koululääketieteen näkemykseen, jossa terveys on määritelty sairauden puuttumiseksi.

Fenomenologiseen viitekehykseen rakentuvan humanistisen psykologian vaikutusvaltaisempia edustajia on Carl Rogers. Hänen kehittämäänsä terapiamuotoa kutsutaan ”asiakaskeskeiseksi terapiaksi” tai ”persoonakeskeiseksi terapiaksi”. Carl Rogers kuvaa terapiaa prosessina, jossa poistetaan ihmisen kasvua ja normaalia kehitystä häiritsevät esteet, jotta asiakkaasta voisi tulla itseohjautuva ja itsenäinen. Rogers vältti kaikkia mahdollisia tapoja leimat ja diagnostisoida asiakasta. Hän pyrki ymmärtämään asiakasta yrittämällä asettua asiakkaan paikalle. Hän yritti päästä katsomaan maailmaa sellaisena, kuin se asiakkaan silmissä näytti. Rogers huomasi kykenevänsä auttamaan ihmistä enemmän silloin, kun terapeuttina käyttäytyi luonnollisesti kuin silloin kun hän pyrki ottamaan tiedemiehen ja asiantuntijan roolin.(Barresi, J., 1999).

Kunnioittavassa ja turvallisessa ilmapiirissä asiakas kykenee käsittelemään itseään – asenteitaan, tunteitaan, arvojaan ja tavoitteitaan – sellaisena kuin hän on. Asiakas huomaa, että nyt on turvallista luopua vaarattomista oireiden, muitten ihmisten, ympäristön, menneisyyden olettamuksista ja keskittyä löytämään itseään ”tässä ja nyt”. Terapia on oppimisprosessi, jossa opitaan uusia ulottuvuuksia itsestä, uusia tapaoja suhtautua muihin ihmisiin ja uusia käyttäytymismalleja.(Rogers, C., 1965)

HLL Katarina Sarvela (julkaistu myös Ratkes-lehdessä 4/2000)

Katarina Sarvela on hammaslääkäri, NLP-trainer, Ratkes-yhdistysen jäsen. Hän suorittaa parhaillaan sosiaalipsykologian syventäviä opintoja Helsingin Yliopistossa ja on poikkitieteellisen tutkimusprojektin toteuttajana.


Lähteet:

Barresi John, On becoming a Person, Philosophical Psychology, 12, 1999, s. 79 - 98

Beels, C. & Ferber, A, What family therapist do., The book of family therapy, Houghton Mifflin, Boston, 1973

Buck, Ross, The Communication of Emotion, The Gulford Press, 1980, s. 6 - 10

Bulger, Roger, JAMA, The Quest for the Therapeutic Organization, s. 2431-2433, 1999

Coste Didier, Narrative as Communication, University of Minnesota Press., 1989, s. 6

Cott, S. Donald ym., Psychological aspects of dental anxiety in adults, JADA, Vol. 104, Jan, 1982, s. 27

Eriksson Katie, Bondas-Salonen, t., Herbets, S., Lindholm, L. ja Matilainen, D., Den mångdimensionella hälsan – verklighet och visioner, 1995

Gleitman Henry & al, Psychology, W.W. Norton & Company Ltd, 1998, s. 740

Haley Jay, Lyhytterapian lähteillä – Milton H. Erikcsonin terapeuttiset menetelmät, Mielikirjat, 1997 (alkup. 1973), Juva, 1997 s. 18

Haley Jay, www.ratkes.fi/artikkelit/milton htm.

Hart Bruce, Re-authorining the stories we work by: Situating the narrative approach in the presence of the family of therapist, Australian and New Zealand Journal of Family Therapy, vol. 16, no. 4, 1995, s. 181 - 189

Heidegger, Martin, Sein und Zeit, 16th ed., Tubingen: Max Niemeyer Verlag, 1986

Helkama Klaus, Myllyniemi Rauni, Liebkind Karmela: Johdatus sosiaalipsykologiaan, Edita, Helsinki, 1999

Hirvi, Jussi, Konstruktivismi ja kybernetiikka. Kohti ekologista humanisimia. Essee/Helsingin Ylioipisto, 1998

Honkasalo Marja-Liisa, (toim. Iika Kangas) Miten sairaus rakentuu sosiaalisesti, Terveyssosiologian suuntauksia,Gaudeamus, Jyväskylä, 2000 s. 61-62

Järvilehto Timo, Ihminen ja ihmisen ympäristö, Prometheus, 1994, s., 1969-175

Määttänen Pentti: Filosofia, johdatus peruskysymyksiin,Gaudeamus, Jyväskylä, 1995, s. 222-224

Nettleton, Sarah, Power, Pain and Dentistry, Open University Press, Buckinham, 1992

Putchik ym. (ed), Emotion, Theory, Research and Experience, San Diego Academic Press, 1980

Parsons, Talcott, Illness and the role of physician: a sociological perspective, Talcott Parsons Reader, Blackwell, Oxford, 1999 (1.painos 1955), s. 101-108.

Rauhala Lauri, Humanistinen psykologia, Yliopistopaino, 1991, s. 27-30

Rogers Carl: Client-Centered-Therapy, The Riverside Press, 1965, s. 136

Smyth JS., A programme for the treatment of severe dental fear. Raport of three cases. Australian Dental Journal 44 (4):275-8, Dec., 1990

Thorne Brian & al (ed), Person-Centered Therapy, A European Perspective, Sage, 1998, s. 34 – 35

Searle John, Mind, Language and Society; Philosophy in the real world, Phoneix, s, 1998 s. 141


Takaisin ylös